#74 Minä ja hevospelko

Palataan ajassa taaksepäin kolme-neljä vuotta. Olin ihan tavallinen aloitteleva hevostyttö, vailla lähes minkäänlaista itsesuojeluvaistoa, ja itseluottamusta oli sitten senkin vähän edestä. Kilpailin pienellä ponilla seuraesteitä, luokkina 40-60cm. Radat oli täysin kahjoja, poni vaan kaahasi menemään minkä pääsi, ja minä selässä vetelin ohjista vain oikealle esteelle. Aloin etsimään vaikeampaa ponia, luotin taitoihini ja  tunsin olevani hyvä ratsastuksessa ja hevosten kanssa. Se asia kuitenkin muuttui, kun aloin putoilemaan milloin missäkin tilanteessa.

En ole koskaan pelännyt koskea hevoseen, en ole koskaan jättänyt luonteeltaan tulista hevosta talliin tai muuallekkaan sen takia etten uskaltaisi sitä taluttaa, aina olen itseni likoon laittanut. En myöskään ole koskaan pelännyt ratsastamista näin paljon  kun nyt sitä pelkään.

Ongelmani ovat minulle uudet hevoset, varsinkin ne yksilöt, jotka eivät heti alusta alkaen ole niin varmoja. Jos otetaan esimerkiksi Valessa, taikka Milla, ei minulla koskaan ole niiden kanssa ollut mitään jännitystä, ja Millalla jopa ylitin itseni esteillä talven aikana, kun estetunnilla pelottavaakin pelottavamman okserin korkeus nousi yli 80cm.
Jos hevonen steppailee selkäännoususta asti, on varmaa, että jännitykseni vain lisääntyy. Aluksi selkään noustessani käteni tärisevät, ja jalat muuttuvat aivan spagetiksi. Unohdan myös hengittää, ja jännitän varsinkin hartioita todella paljon. Harvemmin kuitenkaan tulee luovutettua ihan ekalla kierroksella, kun maltan hengitellä ja rentoutua. Vaikka mielessäni olen jo hyväksynyt kaiken, kroppa jää jännittämään ja siinä vaiheessa usein hevonen kuin hevonen allani räjähtää tai hermostuu, ja joudun tulemaan alas selästä. Jos näin ei kuitenkaan käy, saattaa ratsastus päättyä onnellisesti niinkuin kuuluukin, tai sitten minulla menee hermot oman osaamattomuuteni kanssa, ja tämä usein väsymykseen liitettynä aiheuttaa vihaa, jonka johteesta tulen suosiolla alas ja lähden muualle murjottamaan.

Myös esteet on minulle kova paikka. Tämäkin riippuu vähän tilanteesta ja hevosesta, mutta kyllä se raja on tähän asti mennyt korkeintaan siinä 70-80cm ilman mitään, ja hurjalla kannustuksella olen viimevuoden aikana hypännyt metrinkin, mistä olen älyttömän ylpeä! Kyllä, olen ylpeä siitä, että olen hypännyt metrin. Saattaa kuulostaa pikkutytön huippusuoritukselta, mutta minulle se on enemmän kuin huippusuoritus. Ette uskokkaan kuinka olin jo kääntämässä pois ennen estettä kun pelotti, ja viimehetkellä pääsin mukaan hyppyyn, eikä se tosiaan ollut kaunein mahdollinen.

Eniten minua pelossani ärsyttää minä itse, ja muiden suhtautuminen pelkooni. Ihmiset saattavat vain tokaista että eihän tuossa mitään tapahtunut, kun olen lyömässä hepan ohjia niille käteen. Ehei, ne on väärässä. Siinä tapahtui paljonkin, mitä katsojat ei välttämättä nähneet. Oman jännitykseni johdosta hevosen jännittyessä pakokauhu valtaa ajatukseni täysin, enkä tärinältäni enää näe muuta vaihtoehtoa kuin tulla alas. Useimmiten kuitenkin jään taputtelemaan heppaa ja rauhoittumaan maastakäsin. Eihän se sen syy ollut, että minua pelottaa, vaan minun itseni.

Joka tapauksessa, mä aion jatkaa taistelemista, voittaa itteni ja lopettaa tän pelkäämisen. Mä en aio olla niin raukka, että antaisin pelon ottaa musta vallan. Mä haluun tehä sitä, mitä mä eniten maailmassa rakastan. Ratsastus ja hevoset on auttanu mua niin paljon mun elämässä, etten voi sitä sanoin kuvailla. Silloin ku on mietityttäny, karvaturvat on vieny ajatukset muualle. Silloin ku on naurattanu, ne ei oo vieny multa sitä iloa pois. Ku on ollu paha olla, on aina ollu jonkun harja jota vasten voi vaan olla. On ollu joku joka kuuntelee, eikä kerro kellekkään. Mä oon sanoinkuvailemattoman onnellinen siitä, mitä kaikkee oon saanu kokee hevosten kans, ja mitä kaikkee ne on mulle opettanukkaa, enkä aio antaa minkään tulla sen välii, etten vois tätä jatkaa.
Mä aion olla onnellinen tulevaisuudessakin.

#73 Tahko 1.-4.5.2014 +videokooste

Päivä 1. 

Torstai aamulla mulla oli herätyskello soimassa jo ennen seitsemää, jonka iloiseen pirinään herättyäni pakkasin loput kimpsut ja kampsut ja suuntasin tallille. Edellisenä iltana kahdeksan maissa olin polkenut samaisen matkan pakkailemaan Valessan ja Laten tavaroita valmiiksi aamua varten. 

Matkaan oli tarkoitus lähteä n. kymmenen aikaan, tosin Ari tuli tallille vasta vähän yli kymmenen. Siinä sitten pakkailtiin autoa normaalisti, kunnes tallin uusi poni oli päässyt vapaaksi, ja siinä sitä sitten hetki pyydystettiin. Onneksi myös Late meni pidemmittä suostutteluitta koppiin, eikä lähtö viivästynyt sen enempää. Matkalla pysähdyttiin jo Ristiinassa (alle 100 km päässä Kouvolasta) syömään, kun kaikki oli syöneet viimeksi aikaisin aamulla. Perille saavuttiinkin siinä kolmen jälkeen, ja purettiin tavarat ja hepat. Siinä sitten ratsasteltiin vielä heppoja ennen iltatallia, ja itse menin Minni -nimisellä ponilla, ja ratsastin Valessan. 

Minnin selässä olin ekat pari kierrosta aivan makaronia. Tärisin vaan hullun lailla eikä mistään tullut mitään. Kuitenkin hetken hengittelyn jälkeen maltoin rentoutua ja lähdin ravailemaan ilman suurempia tavotteita. Minni oli tosi jäykkä, näin saikun jälkeen, ja niinkuin tamma on yleensäkkin, ei vaan taivu ei suuntaan, eikä toiseen. Ravailin siinä sitten tovin jos toisen, eikä polle tuntunu yhtään hullummalta! Otin muutamat laukat molempin suuntiin, ja Minnistä löytyi jopa kaasu! Vasempaan Minni oli vähän jäykempi, mutta en aikonut sen antaa häiritä. 

Minnin jälkeen varustin Valessan ja lähdin ratsastelemaan ponipallerolla. Valessakin oli melko jäykkis, mutta kuitenkin aika energinen. Valessan kanssa koitin saada hyviä siirtymisiä, ja muutenkin mukavan tuntuisia pätkiä. Loppua kohden Valessa alkoui väsähtää ja otin raipan mukaan, ja johan taas heräsi. Tuuppailuista ei kuitenkaan tuntunut tulevan mitään, joten pyysin Miljalta, jos hän viitsisi vähän antaa suuntaa ja neuvoa.

Siinä sitten ensin haettiin ympyrällä sopivaa tempoa ja vähän kääntyvyyttä. Kun nuo kaksi asiaa oli hallussa, lähdettiin etsimään ylitaivutusta ja sen kautta vähän oikeampaa muotoa. Tamma ei varmastikkaan sitä helpolla antanut, eihän sitä kukaan ole kunnolla läpi ratsastanut ainakaan puoleen vuoteen. Välistä kyllä tuli muutama hyvä pätkä, ja olen ihan tyytyväinen tuohon!

Ratsasteluiden jälkeen iltatallin kautta suljettiin talli ja huristeltiin mökille. Ilta vierähtikin jutellessa mukavia, syödessä hyvää ruokaa ja pelatessa korttia!

Päivä 2.

Aamulla ei ois millään jaksanu nousta sängystä, ja huomasin heti noustessani, ettei tuosta päivästä tulisi mitään noin  viiden tunnin yöunien nukkumisen jälkeen. Aamutalli sujahti siinä missä aina ennenki. Mulla lähinnä heppojen ulos viemisessä sun muussa siirtelyssä, vesien jaossa ja siihen päälle sitten vielä pari karsinaa! Yhentoista maissa päästiin lähtemään issikoimaan, ja tuo reissu nimettiinkin $eppo-safariksi. Monet ei varmaan juttua tiedä, mutta taisi lähteä Pinjan jännästä puhetyylistä, joka on muokkautunu vähän jokaselle semmonen kaksoispersoona. No, joka tapauksessa lähdettiin omalla porukalla etsimään uusia reittejä! Ratsasteltiin tosi kivan oloista metsätietä (lue: pitkin rämeikköä metsäkoneen jäljissä) läpi milloin minkäkinlaisten soiden ja rämeiköiden, kunnes päädyttiin jollekkin hiekkatielle, jonka olemassa olosta ei edes tiedetty. Hetken aikaa kuljettiin tietä siihen "varmasti oikeeseen" suuntaan, kunnes ruvettiin kattelee, et ei hitto, tuolla se Tahkovuori vaan häämöttää, ja silmämääräsesti mitattuna ainaki kolmen kilometrin päässä. Sitte viel katteltiin että aikamoinen lenkki heitetty. No päädyttiin sitte tutulle asfalttitielle, jonka reunaa tölttäiltiin sitten menemään, ja issikat ei onneks ottanu yhtään itteesä autoista! Loppujen lopuks ties minkä karttojen avulla löydettiin tiemme kotiin, eikä reissussa menny loppujen lopusk ku vähän reilu kaks tuntia, ja niinkin vähän varmaan loppumatkan liki parin kilometrin kiitospurtista!

Tallilla sitten puuhailtiin kaikenlaista ja ruvettiin ratsastelemaan heppoja, tietysti reilun tankkaamisen jälkeen.

Itse valjastin uljaan Kaapo-ponin, ja lähdin ohjasajamaan kentälle. Alku sujui ongelmitta ja alkoi jo näyttää siltä että poninpaholainen oli oppinut tavoille, kunnes alkoi aivan törkeä pukkisarjojen latominen!  Naps kuului vaan joka kerta kun Kaapo potkaisi ilmaan kerta toisensa jälkeen. Ensimmäisen sarjan jälkeen luovutin suosiolla ja jatkoin normaalilla juoksutuksella ennenkuin poni saisi itsensä sotkettua kahteen liinaan. Pukkikohtauksen jälkeen ruuna menikin ihan moitteettomasti, ja maastakäsittelykin sujui muitta mutkitta!

Loppupäivä hurahtikin muiden hyppäämistä katsellessa, jonka jälkeen melkein heti suunnattiin matka kohti sänkyjä mökille!

Milja ja Cassu

 Anka

Sepi

Päivä 3.

Lauantai lähti liikkeelle samalla kaavalla kuin perjantaikin, paitsi että Jussi, eräs paikallinen eläkeikäinen mukava ihminen lähti vetämään meille safarin ja näyttämään uusia reittejä. Tällä kertaa kavuttiin itse rinteitten päälle katselemaan maisemia! Muutenkin koko päivä pyörähti aamusta iltaan aikas samoissa merkeissä, ainakin minun kannaltani!

Päivä 4...

..pyörähtikin käyntiin lähtöhaikeuden merkeissä. Aamutallin jälkeen en itse pahemmin tehnyt mitään, paitsi himmailin Kaapon kanssa muiden jälleen hypätessä esteitä sun muuta touhuilua. Loppujenlopuksi tuli vähän kiire lähteä tallilta junalle Siilinjärvelle, mutta ehdittiin onneksi!

 Milja ja Anka

Milja ja Putter