#74 Minä ja hevospelko

Palataan ajassa taaksepäin kolme-neljä vuotta. Olin ihan tavallinen aloitteleva hevostyttö, vailla lähes minkäänlaista itsesuojeluvaistoa, ja itseluottamusta oli sitten senkin vähän edestä. Kilpailin pienellä ponilla seuraesteitä, luokkina 40-60cm. Radat oli täysin kahjoja, poni vaan kaahasi menemään minkä pääsi, ja minä selässä vetelin ohjista vain oikealle esteelle. Aloin etsimään vaikeampaa ponia, luotin taitoihini ja  tunsin olevani hyvä ratsastuksessa ja hevosten kanssa. Se asia kuitenkin muuttui, kun aloin putoilemaan milloin missäkin tilanteessa.

En ole koskaan pelännyt koskea hevoseen, en ole koskaan jättänyt luonteeltaan tulista hevosta talliin tai muuallekkaan sen takia etten uskaltaisi sitä taluttaa, aina olen itseni likoon laittanut. En myöskään ole koskaan pelännyt ratsastamista näin paljon  kun nyt sitä pelkään.

Ongelmani ovat minulle uudet hevoset, varsinkin ne yksilöt, jotka eivät heti alusta alkaen ole niin varmoja. Jos otetaan esimerkiksi Valessa, taikka Milla, ei minulla koskaan ole niiden kanssa ollut mitään jännitystä, ja Millalla jopa ylitin itseni esteillä talven aikana, kun estetunnilla pelottavaakin pelottavamman okserin korkeus nousi yli 80cm.
Jos hevonen steppailee selkäännoususta asti, on varmaa, että jännitykseni vain lisääntyy. Aluksi selkään noustessani käteni tärisevät, ja jalat muuttuvat aivan spagetiksi. Unohdan myös hengittää, ja jännitän varsinkin hartioita todella paljon. Harvemmin kuitenkaan tulee luovutettua ihan ekalla kierroksella, kun maltan hengitellä ja rentoutua. Vaikka mielessäni olen jo hyväksynyt kaiken, kroppa jää jännittämään ja siinä vaiheessa usein hevonen kuin hevonen allani räjähtää tai hermostuu, ja joudun tulemaan alas selästä. Jos näin ei kuitenkaan käy, saattaa ratsastus päättyä onnellisesti niinkuin kuuluukin, tai sitten minulla menee hermot oman osaamattomuuteni kanssa, ja tämä usein väsymykseen liitettynä aiheuttaa vihaa, jonka johteesta tulen suosiolla alas ja lähden muualle murjottamaan.

Myös esteet on minulle kova paikka. Tämäkin riippuu vähän tilanteesta ja hevosesta, mutta kyllä se raja on tähän asti mennyt korkeintaan siinä 70-80cm ilman mitään, ja hurjalla kannustuksella olen viimevuoden aikana hypännyt metrinkin, mistä olen älyttömän ylpeä! Kyllä, olen ylpeä siitä, että olen hypännyt metrin. Saattaa kuulostaa pikkutytön huippusuoritukselta, mutta minulle se on enemmän kuin huippusuoritus. Ette uskokkaan kuinka olin jo kääntämässä pois ennen estettä kun pelotti, ja viimehetkellä pääsin mukaan hyppyyn, eikä se tosiaan ollut kaunein mahdollinen.

Eniten minua pelossani ärsyttää minä itse, ja muiden suhtautuminen pelkooni. Ihmiset saattavat vain tokaista että eihän tuossa mitään tapahtunut, kun olen lyömässä hepan ohjia niille käteen. Ehei, ne on väärässä. Siinä tapahtui paljonkin, mitä katsojat ei välttämättä nähneet. Oman jännitykseni johdosta hevosen jännittyessä pakokauhu valtaa ajatukseni täysin, enkä tärinältäni enää näe muuta vaihtoehtoa kuin tulla alas. Useimmiten kuitenkin jään taputtelemaan heppaa ja rauhoittumaan maastakäsin. Eihän se sen syy ollut, että minua pelottaa, vaan minun itseni.

Joka tapauksessa, mä aion jatkaa taistelemista, voittaa itteni ja lopettaa tän pelkäämisen. Mä en aio olla niin raukka, että antaisin pelon ottaa musta vallan. Mä haluun tehä sitä, mitä mä eniten maailmassa rakastan. Ratsastus ja hevoset on auttanu mua niin paljon mun elämässä, etten voi sitä sanoin kuvailla. Silloin ku on mietityttäny, karvaturvat on vieny ajatukset muualle. Silloin ku on naurattanu, ne ei oo vieny multa sitä iloa pois. Ku on ollu paha olla, on aina ollu jonkun harja jota vasten voi vaan olla. On ollu joku joka kuuntelee, eikä kerro kellekkään. Mä oon sanoinkuvailemattoman onnellinen siitä, mitä kaikkee oon saanu kokee hevosten kans, ja mitä kaikkee ne on mulle opettanukkaa, enkä aio antaa minkään tulla sen välii, etten vois tätä jatkaa.
Mä aion olla onnellinen tulevaisuudessakin.